Sosiaalisen median ja erilaisten digipalveluiden tehokäyttäjänäkään en aivan osannut arvata, mitä kysymyksiä edessäni olisi, kun lähetin ekaluokkalaisen kännykkä repussaan kouluun. Ensimmäistä kertaa lapsen elämässä hän ei ollut enää aidatun rajatun turvalliseen alueen sisällä vaan minun vanhempana piti totuttautua ajatukseen siitä, etten voinut tarkalleen tietää, missä lapsi menee.
Annoin koululaiselle kännykän, jolla voi soittaa matkan varrelta, saada turvaa tarvittaessa. Lapselle, joka ei osannut vielä kirjoittaa. Hän soitti tai lähetti ääniviestejä, joita en pystynyt kokouksen keskellä kuuntelemaan. Karkasin huoneesta peläten jotain tapahtuneen ja sitten lapsi kysyikin reippaana: ”Saanko sitten kotona ottaa jogurttia?” ”Saat, saat, kulta, ihan mitä vaan, kunhan olet turvassa” -ajattelin ja pitkitin puhelua saattaakseni pienet askeleet mahdollisimman lähelle kotiovea. Annoin luvan soittaa milloin vain, koska mikään muu ei voi olla tärkeämpää.
On myös vanhempia, jotka eivät uskalla luottaa hyvään tuuriin, ja lapsia, jotka eivät osaa tulla suoraan kotiin. Unohtavat ilmoittaa missä menevät. Akku loppu, oli kivaa, kyllä me pärjätään. Silloin mielessä voi käydä kännykän sijaintitiedon seuraaminen. Lapsellakin on kuitenkin oikeus yksityisyyteen. Seuraamisesta pitää kertoa, sitä ei saa tehdä salaa.
Ryhmässä viestimisen taidot vaativat harjoittelua
Myöhään illalla lapsen puhelimeen on tullut viesti, jonka vuoksi hän ei uskalla nukahtaa. Siinä lukee:
”Sakset osuivat tytön kaulaan, mutta hän säikähti niin kovasti, ettei pystynyt huutaan. Hänestä vuoti aivan liikaa verta, joten hän kuoli sinne yksin, omaan huoneeseensa. Lähetä kymmenelle eteenpäin tai seuraavana aamuna et enää herää.”
Vaatii melkoista luottamusta lapselta kertoa tapauksesta. Vanhemman tehtäväksi tulee rauhoitella ja kertoa, että kyseessä viesti, jonka joku on aloittanut tyhmänä pilana ja nyt kaveri on lähettänyt sen, koska on varmaan pelästynyt. Pyytää laittamaan kaverille viesti, jossa kannustetaan kertomaan omille vanhemmille, koska viesti ei ole kiva. Samalla lohduttaen, ettei tarvi pelätä, koska äiti sanoi, ettei viesti ole totta. Muistuttaa sanomaan, että jatkossa ei itse enää tällaisia viestejä halua. Ja samalla koettaa selvittää viestin lähettäjien vanhempien yhteystietoja. Koska siellä on lähettäjänä toinen pelästynyt pikkuinen.
Muutamaa viikkoa myöhemmin kiertokirjeet ovat jo tuttu juttu porukalle. Käymme uuden keskustelun siitä, että vaikka itseä ei enää pelottaisi, jokainen kasvaa ja oppii asioita yksilölliseen tahtiin ja siksi mitään toista mahdollisesti pelottavaa materiaalia ei kannata ryhmissä jakaa. Mutta luokan WhatsApp-ryhmässä käy jo toisenlainen rytinä. Ryhmään kutsutaan luokan ulkopuolisia, toisia luokasta taas heivataan ryhmän ulkopuolelle. Viestiääni kilahtelee koko ajan ja vielä yömyöhäänkin. ”Ärsyttää, kun noi kaks tuolla vaan spammaa” -lapsi tuskailee. Opastan laittamaan kännykän ajoissa äänettömälle ja pois sängyn lähistöltä ja ehdotan, että vanhempainillassa voitaisiin porukalla sopia luokan viestittelyn pelisäännöistä. Mihin aikaa on hiljaisuus, otetaanhan kaikki mukaan jne.?
Välillä kieltämättä mielessä käyvät erilaiset kiellot ja rajoitukset. Tarkistan lasten käyttämissä palveluissa yksityisasetukset ja paikkatietojen jaon rajoittamisen. Mutta kuitenkin tajuan, että erilaisia kieltoja paremmin toimii se, että lapsi itse oivaltaa ja sopii asioita. Opettelee uuden paikan pelisääntöjä. Ja minun tehtäväni on pysyä sinä luottoaikuisena, joka kyselee ja oppii yhdessä lapsen kanssa.
Haluaisitko vanhempien joukolle perehdytystä lasten kanssa somessa toimimiseen?
Olen koonnut eskareiden ja ekaluokkalaisten vanhemmille sopivan noin tunnin mittaisen koulutussetin otsikolla ”Hukkaatko lapsesi verkkoon?”. Lisäksi olen vetänyt 2-4. luokan oppilaille vanhempineen työpajoja, joissa käydään läpi somen pelisääntöjä jo sovitaan luokan yhteisistä oikeuksista ja rajoituksista. Jos tällainen koulutus kiinnostaa, ota yhteyttä!
Kysy lisätietoja!